Elämäntapamuutokseni
Pohjustan tätä tarinaa kertomalla ensin hieman mun taustoista. Oon alakoulusta saakka ollut hieman pyöreämpi. Normaalipainoinen, mutta hieman pyöreämpi. Lapsena harrastin kyllä liikuntaa ja tein monenlaista, mutta siitä huolimatta. Jo silloin olin makealle perso ja olinkin aikamoinen sokerihiiri. Juoksin kaiken rapisevan perässä. Jos kuulin keittiöstä rapinaa, juoksin heti kattomaan onko siellä herkkuja. (Pettymyksekseni se oli yleensä äiti, joka laittoi ruokaa).
Kuulin usein kommenttia koostani ja painosta. Etenkin yläasteelle siirtyessä kuulin muilta oppilailta mm. läski, lättäperse, valas, painat ainaki sen ja sen verran ym. ikäviä kommentteja. Nuo sanat sattui tosi paljon ja romutti itsetunnon, vaikka en edelleenkään ollut edes ylipainoinen. Pidin itseäni kuitenkin valtavan kokoisena ja läskinä, koska olihan muutkin sitä mieltä. (En todellakaan ollut)
Halusin kommenttien loppuvan, joten aloin laihduttaa. Laskin kalorit jopa purkasta, lopetin herkkujen syönnin kokonaan ja liikuin todella paljon. Kyttäsin puntaria ja laskin tunteja, jopa minuutteja milloin saan taas syödä. Jos puntari näytti liikaa, kituutin ruoasta ja tein todella kovia treenejä. Kyllähän paino tippui ja aika nopeasti myös. Tuloksia tuli. En vaan osannut olla tyytyväinen. Ajattelin koko ajan (vaikka paino oli normaalipainon alarajalla), että olen edelleen liian lihava. Mummoni pelkäsi minun sairastuvan syömishäiriöön ja sillä ajattelutavalla, oltiin hyvin lähellä sitä. Se mitä siihen aikaan pidin tärkeänä ja mitä havittelin, oli reisivako...
Kuten arvata saattaa, ei tuollaista loppuelämäänsä jaksa. Muutettuani toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, loppui liikunnat ja herkuttomuus ja terveellinen syöminen lähes kokonaan. Satunnaisesti innostuin lenkille tai salille, mutta koin huonommuutta, enkä kehdannut salille oudossa paikassa mennä. Kyllä, kilot tuli ajan saatossa takasin ja korkojen kera.
Opiskeluaikana lihoin ja lihoin vielä senkin jälkeen kun valmistuin ja lähdin työelämään. Olin väsynyt ja kärttyinen 90% ajasta. Mikään ei oikein kiinnostanut, kun ei energiaa ollut mihinkään. Peilikuva ällötti ja inhotti, eikä hyvää itsetuntoa ollut näkynyt aikoihin. Tästä päästään "uuteen heräämiseen". Vuonna 2019 toukokuussa kun näin kuvia itsestäni omilta synttäreiltäni. Kuvat järkytti, enkä edes tunnistanut itseäni noista kuvista, jotenkin sille omalle lihomiselle oli "sokaistunut". Kävin puntarilla. Painoin enemmän kuin ikinä elämäni aikana.
.Jos ensimmäistä syytä mietin, miksi lähdin muuttamaan elämäntapoja, sanoisin ulkonäkö. Valehtelisin jos väittäisin, etteikö se olisi ollut ensimmäisenä syynä. Jossain kohtaa kuitenkin huomasin, että hei mun väsymys on poissa ja jaksan paremmin. Kuulin myös positiivisia huomautuksia siitä, etten oo enää koko ajan pahalla tuulella! Innostuin asioista ja tuntui, että vihdoin uskallan tavoitella haaveitani. Nämä jutut lopulta motivoi lisää ja innosti jatkamaan. Halusin, että pystyisin taas tekemään asioita, että kroppa jaksaisi, kestäisi ja olisi vahva.
Innostuin taas vanhoista harrastuksista, eli salitreenaamisesta (onneksi tätä en pilannut aiemmalla toilailulla) ja kesällä ulkoilu, retkeily ja lenkkeily tuntui kivalta.. Nyt lähdin lempeämmin liikenteeseen näiden osalta. Kesällä tykkäsin ulkoilla ja treenata pihalla, joten tällöin salitreenit oli vähempänä, mutta syksyllä se innosti toden teolla. Oli hienoa huomata miten nopesti kunto lähti kasvamaan ja voimatasot nousemaan. Pitkäaikainen haaveeni liikunta-alan töistä ja pari vuotta mietinnässä ollut Arctic Challenge-haave nosti taas päätään. Näitä kohti lähdin tallustamaan.
Tottakai myös tulokset ja muutokset painossa ja kropassa innosti ja motivoi jatkamaan tekemistä.
Ruokailuihin sai tehdä enemmän muutoksia ja sieltä löytyi vaikeitakin paikkoja. Herkkuja tuli ennen syötyä kaksin käsin ja käsi hamusi lisää, ennen kuin suu oli edes edellisistä tyhjä. Oikeaa ruokaa söin melko vähän, mistä seurasi sitten tämä mahdoton herkkuhimo iltaisin ja jotain piti napostella. Viikonloppuisin oli herkkupäivä, jolloin meni sipsipussi, suklaalevy ja pari pulloa limsaa.
Säännöllisen ruokarytmin pitäminen ei ole koskaan oikeastaan ollut ongelma, kun tämä on opittu jo lapsuudessa. Annoskoot oli se ongelma. Söin oikeaa ruokaa melko pieniä annoksia, mutta kuten mainistin, herkkuja meni sitten senkin edestä. Vettäkään en juuri juonut.
Pienillä muutoksilla kohti tavoitteita ja pysyvää muutosta. Sanottakoon kuitenkin, että matka ei ollut täysin helppo tai mutkaton. Välillä tuli takapakkia, ohisyömisiä, painonnousua, painon junnaamista jne, Tärkein kuitenkin on se, etten luovuttanut ja vastoinkäymisistä ja "repsahduksista" huolimatta matka jatkui. Se mikä näissä tilanteissa on korvaamattoman tärkeää, on se, että muistaa ja pitää mielessä ne syyt, miksi muutosta tekee ja mitä kohti ollaan menossa.
Välissä olin myös raskaana, mikä tietysti projektia hidasti, mutta nyt jatketaan matkaa! Tavoitteisiin ja motivaatioon on löytynyt uusia puolia ja uusia juttuja.
Aijemmin puolivälissä projektiani (ennen raskautta) otin avuksi personal trainerin, jonka kanssa yhteistyö päättyi alkuraskaudesta. Nyt raskauden jälkeen otin jälleen avuksi ja tueksi pt:n, jonka kanssa keskitytään pääasiassa ruokapuoleen. Suosittelen kyllä ammattilaista avuksi elämäntapamuutokseen, jos vähäkään tuntuu siltä. On kyllä ehdottomasti sen arvoista! Ja vaikka itsekin personal trainerina työskentelen, haluan silti avun ja tuen matkalleni, sillä ammattilaisen tuki on kyllä todella hyödyllistä.
Yllä muutama muutoskuva. Kuvissa vasemmalla, kun olen lihavimmillani ja viimeisessä kuvassa projektin hiljattain aloittaneena. Oikealla puolella näkyy tämän hetken tilanne. Matkani jatkuu, ja sitä pääsee seuraamaan instagramissani ja varmasti tulen tekemään myös postauksia aiheesta tänne blogiin. Aiemmassa postauksessa kerroin tavoitteistani tällä hetkellä. Sieltä löytyy myös samalla ne asiat, miksi tätä hommaa jatkan ja mikä mua motivoi. Jos tulee mieleen jotain kysyttävää mun matkasta tai jostain siihen liittyvästä, laita mulle viestiä vaikka instassa, niin vastailen sitte!
- Matleena -